Toteutin jokin aika sitten mindfulness-painotteisen intervention, jossa harjoiteltiin erilaisia taitoja työ- ja perhe-elämän yhdistämiseksi. Yhtäkkiä mindfulnessista puhuttiin kaikilla kanavilla. Milloin siitä kerrottiin perinteisesti stressinhallinnan keinona, milloin mindfullnessia verrattiin meditaatioon tai joogaan. Mindfulnessista puhuttiin jopa Suomen eduskunnassa Iso-Britannian parlamentin jäsenen toimiessa globaalina politiikan mindfulness-lähettiläänä.
Vastapainoksi tarjolla oli myös kritiikkiä. Työterveyshoidossa tarjotaan vastuuttomasti mindfulnessia avuksi silloin, kun pitäisi muuttaa organisaation rakenteita. Törmäsin ajatukseen, että mindfulnessin edistäminen yhteiskunnassa ja politiikassa on uusliberalistista hallintaa. Ja, että mindfulness pönkittää länsimaista individualismia. Mindfulness on uskonlahko. Mindfulness on buddhalaisuutta.
Kaiken tämän keskellä jäin miettimään, että onko mindfulness sittenkin hyvä renki mutta huono isäntä? Tarkoittaako sen vastustaminen epäluottamusta ihmisten arvostelukykyyn? Ellei mindfulnessin kelkkaan lähde, onko kyseessä muutosvastarinta, uuden asian pelko?
Tiedä häntä. Kuitenkin tutkimusten mukaan mindfulness lisää ihmisen hyvinvointia ja kykyä selviytyä arjessa. Se toimii yksinkin, mutta parhaimmillaan se tehostaa mitä tahansa interventiota. Mindfulnessissa järkevä mieli ja tunteva mieli ovat tasapainossa. Siinä pysähdytään havaintojen, ajatusten ja uskomusten äärelle, sallitaan kaikenlaiset tunteet ja tutkitaan niitä. Tunteilla ei ole etumerkkiä, ei ole hyviä tai huonoja tunteita. Kun ymmärrämme omat ja muiden tunnetilat, meidän on helpompi säädellä ja sietää niitä. Vähitellen vaikutus alkaa näkyä. Kun ihminen on läsnä muille ihmisille ja itselleen arjessa, työelämässä ja yhteiskunnassa, voimme kaikki paremmin.
Voiko sellainen tila olla paha? Päätä sinä omalta kohdaltasi. Minä ainakin olen mindfulnessin puolesta.
www.paulakupiainen.fi 